Jänis ja koira

Suomessa jäniseläimiä on kahta laatua – metsäjäniksiä ja rusakoita. Metsäjänis on yleisempi Itä- ja Pohjois-Suomessa, kun taas etelässä ja osin myös lännessä rusakoita on selvästi enemmän kuin metsäjäniksiä. Varsinkin Lounais-Suomessa on laajoja alueita, joilta metsäjänis puuttuu kokonaan. Ajokokeissa pyritään löytämään ajettavaksi metsäjänis, sillä sen liikkuminen koiran edessä on yleensä rusakkoa arvattavampaa, eikä sillä ole rusakoille tyypillistä taipumusta jättää heti ajon alettua lähtöpaikan tienoot taakseen ja siirtyä jopa kilometrejä, usein teitä pitkin kulkien. Varsinkin hyvien kantojen alueilla jänisten reviirit ovat pieniä, jolloin jänisajo voi pysyä tuntikausia kuuloetäisyydellä lähtöpaikasta. Rusakot asustavat mieluusti lähellä peltoja ja asutusta, joten jos koemaasto sijaitsee syvällä metsässä, koira löytää eteensä todennäköisimmin metsäjäniksen.

Jänikset liikkuvat ruokaa etsiessään lähinnä hämärässä ja pimeällä.

Varsinkin alkusyksystä voivat saman vuoden poikaset liikkua myös päiväsaikaan, mutta syksyn edetessä jäniksille muodostuu säännöllinen vuorokausirytmi – yöllä liikutaan ja päivällä maataan päiväpiilossa, joka on hyvin valittu ja johon mennessään jänis varautuu siihen, että joku vihollinen äkkää sen kulkujäljet ja yrittää löytää jänispaistin liikkumisjälkien päästä. Jäniksillä on tapana makuulle mennessään tehdä useita paluuperiä eli kulkea omaa jälkeään takaisin päin ja hypätä sitten pitkällä loikalla jäljeltä sivuun, monesti sellaisessa paikassa, ettei sivuhyppyä ole helppoa huomata. Paluuperän pituus on tavallisesti muutamia kymmeniä metrejä, mutta voi olla myös pidempi tai lyhyempi. Paluuperiä on yleensä vähintään kolme ja jänis jää viimeisen paluuperän sivuun makuulle pää tulosuuntaansa. Jäniksellä on erinomainen kuulo, jonka avulla se havaitsee jälkien seuraajan ja makuupaikastaan se pystyy myös näkemään tulijan. Useimmiten jänis päästää jäljittäjän ohitseen ja lähtee vaivihkaa liikkeelle saalistajan ollessa paluuperän pohjukassa ihmettelemässä jäljen yhtäkkistä loppumista. Tällöin jänis saa heti lähdössä etumatkaa saalistajaansa, monesti minuuttitolkulla. Mutta voi käydä niinkin, että kokenut jäljittäjä huomaa tulleensa tuplajäljelle ja rupeaa katsomaan ympärilleen nähdäkseen jäniksen, jonka makuupaikka on valittu yleensä niin, että sitä on vaikea huomata ilmasta. Tavallisimmin jänis valitsee makuupaikakseen pienen kuusentarrin, jonka alaoksien suojasta sitä on vaikea huomata, mutta josta se kuitenkin näkee tulojäljilleen.

Joskus jänis jättää yöllä liikkumisensa väliin. Jos esimerkiksi sataa rankasti vettä tai lunta, on jänis haluton lähtemään kastelemaan turkkiaan tai jättämään helposti seurattavia jälkiä vastasataneeseen lumeen. Huonollakin säällä jänis saattaa kuitenkin liikkua, mutta liikkuminen tapahtuu silloin vain hyvin pienialaisesti.

Jäniskoiran ensimmäinen tehtävä irtilaskun jälkeen on etsiä jäniksen makuupaikka.

Työ alkaa yöllisen liikkumisjäljen tai syönnöskentän hakemisella. Tiheän jäniskannan alueella se on yleensä helppoa, mutta jos jäniksiä on vähän, joutuu koira haravoimaan jäljetöntä metsää satojen metrien tai jopa yli kilometrin säteeltä paikasta, jossa se on päästetty hakuun. Tiheäkään jäniskanta ei auta yöjäljen löytymistä silloin, jos sellaista ei aiemmin mainituista syistä ole. Silloin koiran on turvauduttava muihin konsteihin. Koira haistaa kyllä jäniksen syönnösalueiden papanat ja osaa päätellä, että jossakin lähistöllä makaa jänis, vaikka jälkiä ei olisikaan. Silloin se pyrkii haistamaan makuulla olevan jäniksen ilmavainullaan, mutta se ei ole helppoa! 

Syönnöksen löydyttyä on koiran selviteltävä monesti hyvinkin sotkuinen jälkikenttä ja löydettävä paikka, jossa jänis on jättänyt syönnösalueensa ja lähtenyt etsimään päivämakuupaikkaa. Makuullemenojäljellä koira joutuu setvimään paluuperät löytääkseen korvat selkää vasten litteänä makaavan jäniksen. Jänis pysyttelee täysin liikkumatta, joten siitä ei juurikaan leviä hajua ympäristöön, joten koiran on yleensä vaikea haistaa jänistä ilmavirran mukana tulevien hajumolekyylien avulla. Joskus sellainenkin onnistuu, mutta useimpien koirien taktiikkana on seurata tarkasti jäniksen jälkeä syönnöspaikalta makuupaikalle kaikkine mutkineen ja paluuperineen. Jälkitarkka työ jäniksen yöjäljellä vie aikaa, mutta johtaa kyllä melkein aina jäniksen löytymiseen.

Sää- ja keliolosuhteet vaikuttavat suuresti

siihen, kuinka helppoa koiran on selvitellä jäniksen yöllisiä kulkemisia. Kostea sää on yleensä eduksi, mutta vesisade huuhtoo hajumolekyylejä maan rakoon. Jos sää on yöllä kostea, mutta maanpinta vetää auringon noustessa kuuraan, jäätyvät myös hajut. Silloin koira on vaikeuksissa. Tiheään metsään pakkanen ei ehkä ole päässyt vaikuttamaan, mutta jäljen tullessa aukealle päättyvät hajut. Aamun edetessä kuura saattaa sulaa, jolloin hajut vapautuvat ja koira pystyy taas seuraamaan jälkeä. Kummallista kyllä, jäljen päälle satanut lumi ei yleensä estä koiraa haistamasta jälkeä ja koira pystyy seuraamaan jälkeä, josta ei rikkumattomassa lumessa näy ihmissilmään merkkiäkään.

Kun jänis on löytynyt, alkaa ajo.

Koira pyrkii seuraamaan jänistä ja haukkuu aina ollessaan omasta mielestään varma tekemisistään. Jänis hyötyy koiran haukkumisesta, sillä se kuulee sen, kuinka kaukana koira on tulossa. Jänis pyrkii pitämään koiran niin kaukana perässään, että sillä on aikaa tehdä eksytystemppujaan, joita sillä on varastossa vaikka millä mitalla. Yöjäljelle tyypillisiä paluuperiä käytetään eksytyskonsteina myös ajossa ja usein paluuperä tehdään vieläpä esimerkiksi metsäautotielle, jonka sorapintaan jäniksestä jää muutenkin vähemmän hajuja kuin metsän varvikkoon. Jänis osaa hakeutua koiran kannalta epäedullisiin paikkoihin, kuten laajoille jäkäläkallioille, kynnöspelloille tai vaikkapa järven rantakaislikkoihin. Voidaan sanoa, että jänis määrää ajon suunnan ja koiran tehtävä on haukullaan ilmoittaa, mistä jänis on mennyt. Se ei siis ilmoita sitä, missä jänis on, sillä tavallisesti koira on ajon aikana jäniksestä jäljessä vähintään minuutteja, usein varttitunnin tai jopa puolituntisen. Haukun laatu muuttuu usein sen mukaan, kuinka vauhdilla ja varmasti koira pystyy jälkeä seuraamaan, joten koiraansa metsäreissuilla kuunnellut omistaja pystyy haukusta päättelemään, kuinka kaukana jäniksestä koira todennäköisesti milloinkin on.

Jäniksillä ei ole varsinaista reviiriä,

vaan elinpiiriksi kutsutut alueet, jotka menevät päällekkäin toisten jänisyksilöiden kanssa. Elinpiirin koko voi olla jopa satoja hehtaareita, mutta elinpiirin alueella on yleensä muita parempia ruokamaita, joihin jänis on mieltynyt. Päivämakuun jänis etsii jostain elinpiirinsä alueelta ja päivämakuupaikat sijaitsevat yleensä muutaman sadan metrin päässä yöllisestä syönnösalueesta. Aina jänisten liikkeet eivät kuitenkaan ole yllä kirjoitetun kaltaisia ja varsinkin sydäntalven jälkeen saattaa kiima-ajan lähestyminen pistää koiraat kulkemaan öisin pitkiäkin matkoja.

Jäniksen sanotaan palaavan ajossa ennen pitkää makuupaikalleen ja monella metsästäjällä on tapana jäädä tästä syystä passiin lähelle ajon alkamispaikkaa. Usein jänis palaakin, mutta ei läheskään aina. Ehkä kyse on vain siitä, että ajossa jänis pysyttelee mieluiten elinpiirillään, jolloin riittävän pitkään kestänyt ajo sivuaa väistämättä lopulta lähtöpaikkaa. Tavallista on sekin, että jänis siirtyy heti lähdössä jopa kilometrien päähän makuupaikastaan ja ajo jää kiertelemään siellä palaamatta lainkaan takaisin. Tällöin metsästäjän tai koetuomarin on myös siirryttävä päästäkseen taas ajon tuntumaan.

Ajon sujuvuus riippuu suuresti olosuhteista.

Kostea keli auttaa usein, mutta joskus ajo sujuu kuivallakin kelillä mainiosti. Ihmisen on mahdotonta asettua koiran asemaan, joten on tyydyttävä vain kuuntelemaan ja päättelemään kelin hyvyys tai huonous siitä, miten hyvin koira pystyy jänistä ajamaan. On kuitenkin yksi yleissääntö, jonka pätevyys tunnustetaan yleisesti: ajo sujuu hyvin silloin, kun maa on heti sen yläpuolella olevaa ilmaa lämpimämpi. Päinvastaisessa tapauksessa koiran on vaikeuksissa ja ajo on katkonaista. Alkusyksystä ilma lämpenee aamuisin maata nopeammin, joten olosuhteet muuttuvat aamupäivän aikana koiralle epäedullisiksi. Illan suussa keli viilenee maan ollessa päivän jäljeltä vielä lämmin, joten ajo alkaa sujua sitä paremmin, mitä pidemmälle ilta ehtii. Tällaisissa olosuhteissa on suuri vaara, että koiran ajo menee pimeään silloin, jos sen kiinniottoa ei ole harjoiteltu riittävästi ennen lopullisen riistainnon syttymistä.

Koesäännöt ja koiran oma mieli

Koira toimii aina omasta mielestään oikein. Jos sen mielestä jäniksen yöjäljellä kuuluu haukkua, se myös tekee niin. Toinen koirayksilö ei koe haun aikana haukkumista tarpeelliseksi ja sekin on silloin koiran oma valinta. Oman koiransa tunteva metsästäjä erottaa yöjäljellä haukkumisen ja ajohaukun toisistaan, mutta toinen koira erottaa haukusta ihmistä paremmin myös nyansseja. Jos jänistä hakemaan on päästetty esimerkiksi kaksi toisilleen läpikotaisin tuttua koiraa, joista toisella on taipumusta haukkua ajoa muistuttuavaa haukkua jo yöjäljellä, tietää ääneti hakeva koira heti, onko jänis jo löytynyt vai onko kyse vasta yöjälkihaukkumisesta. Se rientää viivana paikalle vasta sitten, kun on kuullut kaverin lopulta löytäneen jäniksen.

Myös ajossa koirien äänenannon herkkyydessä on suuria eroja. Joku koira saattaa antaa ääntä vain ollessaan välittömässä tuntumassa jänikseen. Toinen haukkuu surutta vielä puolikin tuntia vanhalle jäljelle ja ehkä vielä silloinkin, kun se on hukannut jäljen ja yrittää löytää jäljen päätä uudelleen.

Osa koirista ajaa hyvin vauhdikkaasti käyttäen hyväkseen lähinnä ns. ilmavainua. Varsinkin tiellä koiran nopeus voin nousta hyvinkin korkeaksi – hetkellisesti parinkympin tuntumaan ja ylikin. Osa seuraa jälkeä tarkasti ja kuono maassa, jolloin etenemisvauhti on selvästi hitaampi. Useat koirat vaihtavat vainuamistapaansa olosuhteiden mukaan – hyvissä olosuhteissa juostaan kovaa ja huonoissa tehdään tarkkaa työtä, vaikka se hidastaakin etenemistä.

Koirat siis toimivat miten haluavat, mutta koesäännöt ovat ihmisten keksintöä.

Koesäännöt kuvastavat toiveita siitä, millaisena nähdään ihanteellinen jänistä ajava koira.

Ihannekoira ei tietenkään tarkoita kaikille samaa, joten koesäännöt ovat kompromissi, johon kaikki voivat olla riittävän tyytyväisiä. Koesäännöt kuvastavat myös metsästyskulttuuria ja sen erilaisia piirteitä. Esimerkiksi pohjoismaissa käsitys jänisjahdin ihannekoirasta vaihtelee maittain, joten myös koesäännöt ovat erilaiset Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Suomalaisten koesääntöjen voidaan sanoa mittaavan lähinnä koirien geneettisiä ominaisuuksia, kun taas Ruotsissa ja Norjassa koira saa kokeissa paljon pisteitä myös opetetuista ominaisuuksista, kuten tottelevaisuudesta ja yhteistyöhalukkuudesta.

Kokeessa koira saa loppupisteiden lisäksi niistä riippuvan ns. luokkatuloksen. Luokkatulos voi olla ykkönen, kakkonen, kolmonen tai nolla. Vain harvinaisissa poikkeustapauksissa koira voi saavuttaa ensimmäisen palkinnon yhdellä ajolla, joten käytännössä on parasta asennoitua niin, että ykköspalkinnon saavuttaakseen koiran on löydettävä koepäivän aikana kaksi ajettavaa. Jotta kokeissa voitaisiin löytää muita taitavampia koiria, on ykköspalkinnon oltava riittävän vaikeasti saavutettavissa. Siksi alemmat palkintosijat ovat sitä paljon tavallisempia, eikä nollatuloskaan tarkoita koiran olevan ominaisuuksiltaan nollan arvoinen. Ajokokeissa tulokseen vaikuttaa koiran lisäksi hyvin moni ulkoinen muuttuja, joten koiran tulisi käydä kokeessa useita kertoja, jotta sen kyvyistä saataisiin luotettava kuva. Lisäksi koetuloksia pitää osata lukea! Eri alueilla ajetut tulokset eivät erilaisista olosuhteista johtuen ole keskenään vertailukelpoisia.

Ajokokeen maksimipistemäärä on 100. Luokkatulokset määräytyvät beagleille seuraavasti: