Beagle jäniskoirana
Beagle on rotumääritelmänsä mukaisesti "iloinen ajava koira, jonka pääasiallinen tehtävä on jäniksen ajaminen hajujälkeä seuraamalla".
Suurin osa suomalaisista beagleista hankitaankin metsästyskäyttöön ja valtaosalla beaglein hankkijoista on mielessä jänis- tai rusakkojahti. Ja mikäpäs siinä, sellaisiin töihin beagle on omiaan soveltuen sekä yksin metsästävälle että seuruejahtiin.
Jos mainitaan sana jäniskoira, taitaa useimmille tulla mieleen suomenajokoira. Vaihtoehtoja löytyy kuitenkin myös muista roduista. Monesti kuulee sanottavan, että beagle soveltuu isoa ajokoiraa paremmin pienialaisille metsästysmaille hitaamman ajotapansa vuoksi. Uskomus on osittain totta, osittain tarua. Ajava koira ei aja näöllä, vaan joutuu seuraamaan pakenevan riistan hajujälkeä. Jotkut koirat pyrkivät – mikäli olosuhteet sen sallivat – haistamaan ajettavan jäljen ilmasta toisten pelatessa varman päälle noukkien hajut maahan jääneistä jäljistä.
Useimmat beaglet osaavat käyttää molempia tapoja ja ajovauhti riippuu suuresti tilanteesta. Kun hajuvana on selvä, pistelee beagle helposti tossua toisen eteen viidentoista kilometrin tuntivauhtia. Mutta olosuhteiden ollessa hankalat joutuu koira pistämään nokkansa maahan ja vauhti putoaa puoleen ja jopa sen alle. Mutta samat ongelmat on isommillakin ajureilla – ajovauhdin ratkaisee vainuamistapa ja hajuaistin tarkkuus, ei jalkojen pituus. Ja vielä – nopea ajuri ei useinkaan ole se paras, kohtuus on ajonopeudessakin paikallaan.
Hakulaajuudesta
Beagle on ajuekoirataustastaan johtuen suomenajokoiraa ohjaajasidonnaisempi. Monet beaglet eivät irtoa yhtä laajaan jäljettömän metsän hakuun kuin suomenajokoira. Yksilöerot ovat kuitenkin hyvin suuria molemmissa roduissa.
Isoin virhe, jonka beaglen pennun kouluttaja voi tehdä, on liikkua sen kanssa metsässä liikaa. Tällöin koira oppii saamaan omistajaltaan apua jäniksen etsimisessä ja edellyttää sitä sitten koko ikänsä.
Parasta on siis istua alas ja antaa koiran hakea itse. Se vaatii pitkää pinnaa, sillä monta aamua voi kulua koiran poistumatta näköetäisyydeltä. Mutta ennen pitkää se lopulta lähtee ja älyää itsekin osaavansa etsiä jäniksen.
Äänenannon herkkyys
Monet beaglet antavat ainakin hiukan ääntä jäniksen yöjälkeä selvitellessään. Ehkä ne haukahtavat kerran tai kaksi jäljen löydettyään tai yöllisen paluuperän selvittyä.
Se ei haittaa, ja useimmat taitavat kokea sen pelkästään hyväksi ominaisuudeksi – koira kertoo yöjäljen löytyneen ja että seuraavaksi voidaan ruveta odottelemaan lähtökiljuntaa. Ongelmaksi asia muodostuu silloin, jos koira antaa yöjäljellä ääntä niin paljon, ettei ohjaaja voi päätellä sitä, ajaako koira vai selvitteleekö vielä yöjälkeä. Harvinaisempaa on liiallinen tiukkuus. Se tarkoittaa koiran haukkuvan vain silloin, kun se on ajossa jäniksen välittömässä tuntumassa. Silloin ajoa on vaikea seurata kuulon avulla ja passipaikan etsiminen on arpapeliä. Onneksi melkein kaikki beaglet ovat sellaisia, joiden äänenanto on sopivaa ja metsästäminen on miellyttävää ohjaajan pystyessä haukusta tai haukkumattomuudesta päättelemään haun ja ajon tapahtumia.
Metsästysinto
Beaglen luonteelle tyypillinen itsepäisyys ilmenee yöjäljellä ja ajossa niin, että harvat beaglet jättävät jäniksen jäljen liian helposti ja palaavat ohjaajansa luokse. Paljon tavallisempaa on, että koira viihtyy tuntikausia metsässä senkin jälkeen kun ohjaaja on jo tulkinnut tilanteen toivottomaksi. Eikä ole ennen kuulumatonta, että beaglen into ilmenee tottelemattomuutena kiinniottotilanteessa. Harjoittele siis koirasi kanssa kiinniottoa heti pennusta alkaen ja toista harjoituksia sitkeästi silloinkin, kun luulet koiran sen jo oppineen. Kun beaglella on jäniksenhaju nokassa, unohtuvat opitut asiat ja millään muulla ei tunnu olevan enää mitään merkitystä.
Beagle lumisissa olosuhteissa
Monesti epäillään, ettei beaglen jalkojen pituus riitä jänisjahteihin runsaslumisina talvina. Se voi olla toisinaan totta, mutta ei läheskään aina. Usein sää vaihtelee talvisin niin, että suojasäiden vuoksi hankeen muodostuu tiiviimmän lumen kerroksia. Beagle on suhteellisen kevyt koira ja vaikka varsinaista kantohankea ei olisikaan, saattaa pehmeämmän lumen alla oleva tiiviimpi lumikerros estää koiraa uppoamasta lumeen mahaansa myöten. Silloin jänisajo sujuu beaglelta hienosti, vaikka metsästäjä olisikin vaikeuksissa lumikengistä tai suksista huolimatta. Jäiset karppakelit ovat pahimpia, mutta beaglen tassut ovat tyypillisesti hyvin karkeaa keliä kestävät ja metsästys onnistuu hankalista keleistä huolimatta.
Beaglesta on jahtikoiraksi! Beaglen suosio perustuu siihen, että rotu on innokkuutensa lisäksi hyvin miellyttävä kotikoira. On ihmeellistä, miten sohvalla makoileva beagle muuttuu kuin taikaiskusta innosta täriseväksi metsästäjäksi huomattuaan, että tutkapanta otettiin latauksesta tai että haulikko kaivettiin asekaapista!